Millainen olit? - elokuu 1999

Puutalobabyn haastamana ja lukuisien osallistujien innoittamana lähdin kaivelemaan vanhoja. Haasteena on muistella omaa olemista elokuussa 1999, huhtikuussa 2003, maaliskuussa 2009 sekä 18.9.2009 ja 17.7.2010.

Ja taas nähtiin ettei mitään kannata heittää pois! Sain viime talvena viimein siivottua lukuisat muistojen- ja rojujen laatikot ja heitin tällöin kaikki vanhat kalenterit pois. 

No nythän niitä olisi heti tarvittu! Onneksi löytyi hemaisevia valokuvia, päiväkirjatekstejä ja paljon muistoja. Koitetaanpa koostaa niistä muutamia, jotka jollain mittapuulla kestävät päivän valoa, jollain ei.

Elokuu 1999

Olen viime kuussa päässyt ripille. Uskon asiat ovat mietityttäneet minua jo pitkään. Teini-ikäisenä idealistina tunnen itseni tekopyhäksi, koska konfirmoiduin vaikka aikomukseni on erota kirkosta. Halusin sen maastopyörän lahjaksi.. Ihastumiset ovat totaalisia ja kohteet vaihtuvat aika nopealla tahdilla. 

Rippikuva 1999

Isosisko muuttaa opiskelemaan Lahteen, joten saan vihdoin oman huoneen, jossa on ovi. Sen saa kiinni! Olohuoneeseen tehdyn sopen jälkeen siskon huone tuntuu joskus jopa autiolta, mutta juma miten hyvin voi huudattaa stereoita. Sisko ei ottanut niitä mukaansa. Kirjava sekoitus eri musatyylejä soi fiiliksestä riippuen: CMX, Tupac Shakur, Ricky Martin, Korn, Alanis Morissette... On outoa kun sisko ei ole kotona.

Silloin tällöin varastan pannuhuoneesta äitin röökejä. Salakuljetan niitä sukan varressa kun menemme kavereiden kanssa kartsalle (siis kylänraitille). Poltamme poskareita metsässä, ellei kaikki tupakat ole matkalla katkenneet. Joku on saanut ostettua koko askillisen punaista ällämmää.

Käyn siskon luona Lahessa. Kaupunki tuntuu isolta, ihanalta..opistolla on kaikennäköistä porukkaa..en jaksa odottaa, että pääsisin itse opiskelemaan! Käymme katsomassa Notting Hillin. Eyes wide shut ei ole vielä ensi-illassa, mutta julisteita näkyy jo. Ostan elämäni ensimmäiset stringit, joissa lukee takana 1999 ja edessä millenium. Hopeisin kirjaimin, tietty.

Viimeinen vuosi peruskoulua käynnistyy ja loppukiri alkaa. Mun on päästävä sinne Kallioon!

Harrastan edelleen streetjazz- ja modernia tanssia. Aloitan jazz-tanssitunnit.

Jatkan toista vuotta harrastajateatteriryhmässä, jossa tänä vuonna kirjoitetaan näytelmä ryhmän voimin itse. Mukaan tulee kaksi maailman cooleinta tyttöä. Ne asuu kaupungissa ja ne on punkkareita. En uskalla sanoa heille sanaakaan. Toisesta heistä tulee rakkain ystäväni, jonka kanssa kuljemme rinnakkain edelleen.

Tukka kasvaa syksyn mittaan muutamia senttejä, blondaan sen ja alan tupeerata päivittäin.

Limp Bizkitin basistilla on makee look niitten musavideossa. Otan maskeerauksesta vaikutteita luokkakuvaan. Pitkällisen vääntämisen jälkeen porukat on taipumassa ja saan ehkä ottaa rastat ensi kesänä. Alan säästää niitä varten rahaa ja toivon että tukka ehtii kasvaa.

Ysin luokkakuvasta

Vuapukoista

Vadelmaa kauniimpaa marjaa saa hakea. Ihanan värinen, mehukas herkku, joka koostuu hennoista, karvaisista pampuloista. Kaunis, hassu ja herttainen samaan aikaan. 

(Lakoissa nuo nätit pampulat on vieläkin korostuneemmat, mutta en ole koskaan pitänyt sen mausta, joten lakkoja ei tässä kisassa tuomaroida.) 

Olen aina ollut viehättynyt yksityiskohdista ja lähikuvat mm. kasveista, marjoista ja ruoista hivelevät silmääni hämmentävällä voimalla. 

Tämä selittänee hieman myös karvaisten pampuloiden ihailua. 

(Eikä vedetä tästä nyt mitään kaksimielisyyksiä..)

Joka vuosi vaapukoiden kypsymisen aikaan huomaan muistelevani yhtä lapsuuteni lempisaduista, Zacharias Topeliuksen Vattumatoa.

Mieleeni on piirtynyt elävä kuva keinutuolissa istuvasta madosta. Lapsena minulle syntyikin tapa kurkata kannastaan irrotettuun marjaan, ihan vain varmuuden vuoksi.

Tällä viikolla sain itseni jälleen kiinni puskasta kurkkimasta pikkuruisten vadelmien sisään. Niinpä kiipesin vintille ja kaivoin rakkaan kirjani esiin. 

Siellä se oli, juuri sellaisena kuin muistinkin: punaisessa tuoksuvassa tuvassaan keinumassa.

Satu kertoo Ainasta ja Tessasta, jotka pelastavat vadelmassa asuvan madon, mutta eksyessään marjametsässä, joutuvat vattukuninkaan ihmeelliseen valtakuntaan.

Eikö Maija Karman kuvitus olekin herkullinen? 

Ei ihme että satu on jäänyt, nimenomaan visuaalisesti, niin vahvasti mieleeni. 

Kesän makuja

Vierailin eilen ystäväni luona Tampereella. Teimme tuoreista antimista kerrassaan mahtavaa kalakeittoa. 

Rehellisistä mauista ei saa tarpeekseen. 

Tänään vuorossa kesäkeitto.

Maasta nousee..

Syksyn läheisyys ei harmita, sadonkorjuu on alkanut.

Sipulisatoa

Huikopalaa

Ei koko, mut maku.

Härkäpapui

Suursiivousta

Neitsytmatka

Minkä ikäisenä kuuluu huolehtia itse omista marjoista? 
En ole käynyt marjassa sitten lapsuuden. Senkin jälkeen kun pärjäsi yksin kotona, eikä mehtään enää pakotettu mukaan, olen autuaana, ja ahnaana, nauttinut äitini tarjoamasta marjasadosta. Sieltä niitä on edelleen kuskattu, 400km päästä pakkasesta toiseen.

Viime kesänä otin ensi askeleen aikuisuuteen, ostin ja säilöin omat mansikkani. Vielä en uskaltanut tiedustella paikallisilta marjamehtien koordinaatteja, mutta oloni oli jo hurjan itsenäinen.

Tänä vuonna se sitten tapahtui, lähdin oikeasti marjaan.
Tunsin itseni hyvin kaupunkilaiseksi, uusavuttomaksi jopa. Jännitti. Osaisinko? Saisinko pohjan peittymään? Jos eksyn? Entä jos se on yhtä kurjaa kuin lapsena? Saako kiukutella?

Olin kuullut että koulukunnilla on eroja. Jotkut vannovat käsin poimimisen nimeen, jotta perkaamiseen ei mene erikseen aikaa. Jotkut saalistavat tehokkaammin poimureilla. 

Onko sopivaa rupatella poimimisen ohella? 
Metsän hiljaisuus tuntui rauhoittavalta, joten hermostunut höpinäni hiipui hyvin nopeasti.

Olin onneksi hyvissä käsissä. Hirveä hiki, kärpäsiä suu täynnä, alaselkä hellänä, mutta siellä oli vaan niin mukavaa! Ei tarvinnut heittäytyä mättäälle huutamaan kertaakaan. Vähän teki mieli kiljaista riemusta, mutta yritin näyttää kuuluvani porukkaan, olinhan nyt osa poimuriheimoa. Tästä lähtien heiluttaisin poimuria joka kesä. 

..Ja ehkä jo ensi vuonna siivoan myös marjani itse.

Postia

Onko ihanampaa kuin saada postia? Viesti kaukaa. Hän ajatteli juuri sinua.

Kotiseutu

Kauniita ovat maisemat Satakunnassa. Jokin tässä maan kolkassa minua kamalasti viehättää.

Vaikka kulttuurishokki savolaiselle oli silloin alkuun aikamoinen. En ensi kertaa appiukon pöydässä istuessani ymmärtänyt sanaakaan. Naurunremakasta päättelin jutun olleen hauska ja hymisin kohteliaasti mukana. Ja jokin täkäläisten vähäsanaisuudessa, suoruudessa on savolaisesta hyvin viehättävää..ajan kanssa. Kun tottuu siihen, ettei kukaan jaksa kuunnella juttujasi loppuun asti, saati ymmärrä tarkoittamaasi pointtia. Sehän ei tosin savolaisen mielestä ole olennaistakaan, vaan tärkeintä on kertoa juttu mahdollisimman kattavasti - joten ei ihme jos yleisö ei aina pysy perässä. Meitä kutsutaan kieroksi kansaksi, mutta siinä missä satakuntalainen ei ole sisimmässään tyly, ei savolainenkaan harhauta tahaallaan. Olisihan epäkohteliasta jättää jutun olennaiset rönsyt ja sivuhenkilöiden elämäntarinat kuulijalta pimentoon, eikö totta?

Tämä tasasuus tuntuu minusta aina yhtä eksoottiselta

Olen murrehirmu. Pidän hirmuisesti eri murteista. Olit sitten Raumalta, Merikarvialta tai jostain siitä väliltä, alkuun puheesi kuulostaa seuraavalta: "ot it tek tök tök tök..". Mutta korvan tottuessa sitä huomaa, että jo parinkymmenen kilsan säteellä puheen nuotti eroaa hieman toisesta. Salainen harrastukseni (perversioni) on arvailla puheesta ihmisen kotiseutuja. Helsinkivuosina tähän sai hyvän pohjan, koska harva vastaantulija oli paljasjalkainen. Satakunnassa minusta on tullut murteen suhteen todellinen pervo. Pidän veikkaukseni tietenkin omana tietonani, annanhan itsestäni liian tungettelevan kuvan muutenkin. Esittelen yleensä itseni kun tapaan uusia ihmisiä. Kätellen. Voitteko kuvitella?! Otan siis fyysistä kontaktia. Jos porukkaan tulee uusi ihminen on tapana mielestäni esitellä kaikki toisilleen..jesusaut! Ja olla kiinnostunut toisen elämästä, kysellä. Huh. Hyvästellessä olisi ihanaa halata, mutta se on yleensä jo liikaa. En halua vaikuttaa totaaliselta stalkkerilta.

Muistin oikeinkirjoituksen väärin, mutta on se silti..outo.

On kiivettävä puuhun

Olen pähkäillyt blogin aloittamista liian kauan. Ollut usein aloittamassa pursuavalla innolla ja toisessa hetkessä pitänyt tätä täysin kuolleena ideana. Kysynyt siskolta neuvoa, ystäviltä..tyypillistä ajatella asiat turhan vaikeasti. Haaveilu ja suunnittelu kerää innostusta ja ideoiden pompottelu on toki yksi keskeisimmistä ajanvietteistäni, mutta harmillisen usein ne jättää itse toteutuksen varjoonsa.

Jälleen yhden päivän pyöriteltyäni aihetta, muiden tekeillä olevien projektien ohella, vein illalla muina miehinä roskia ulos. Havahduin siihen miten tyyni, kaunis kesäilta oli saapunut meidän pihaan. Hain meneillään olevan kirjan ja kiipesin vaahteraan nauttimaan hiipuvasta valosta ja raukeasta tunnelmasta. Keittiössä olevat tiskit jääköön sikseen, ilmassa oli pihasaunan tuoksu. 

Maailma näyttää erilaiselta puusta käsin. Murheet ovat pienempiä ja tilanne hallittavampi kun voi nojata vuosikymmeniä vanhaan runkoon. Reilun vuoden kestäneen ystävyytemme aikana ovat suuremmat ja pienemmät pulmat usein ratkenneet, aina kun on muistanut kiivetä.

Siis ei epäilystä. Tänään aloittaisin.